KimmoHoikkala Kultturelli ihminen?

Ovatko unelmani toteutuneet?

Kirjoitin kronologian erääseen tutkimusprojektiin lähinnä koulutus- ja työmuistoja pohtien, kuten tehtävänannossa pyydettiin käsittääkseni erityisesti näitä kokemuksia! Saatesanoissa tutkijalle totean muun muassa seuraavasti: 

"Pidän aihetta erittäin mielenkiintoisena, jos tutkimuksessa paneudutaan myös siihen tosiasiaan, että monilla vaikeasti mielenterveydellisesti sairastuneilla on ollut ihan tavallisen elämän kaltaistakin elämää ennen vaikeampia oireilua. Tosin itse olen paljon traumojen aiheuttamien ja tunne-elämän häiriöiden kannalla, jos haluamme selittää laajasti suomalaisten vaikeita mielenterveysongelmia."

Lapsuuden haaveita

Synnyin helmikuun alkupuolella vuonna 1978 Pirkkalaan. Isäni oli vuonna 1920 syntynyt sotaveteraani ja hän kutsui itseään mielellään sekatyömieheksi. Äitini on vuonna 1930 syntynyt lastenhoitaja. Vanhempien esimerkin merkitys on ollut nähdäkseni melko suuri lapsuuden ja nuoruuden ammattillisiin haaveisiin. Lapsena haaveilin muistaakseni konkreettisista töistä kuten palomiehen tehtävästä, mutta tiesin, että en voisi hakea palomieskouluun, koska en osannut uida enkä osaa vieläkään. Muistan että isäni oli ylpeä, kun hän näki minun sahaavan alle 10-vuotiaana puita pokasahalla. Isäni neuvoi vanhana metsätyömiehenä, että käytä koko terän pituutta sahatessa. Halusin siis olla lähinnä isälleni ylpeyden aihe. Isäni kuoli vuonna 1989 joulun alla Parkinsonin taudin seurauksena. Suruaikani isäni kuolemaa kohtaan oli pitkä, eikä minulla silloin nuorena ollut mitään erityisiä ammatillisia tavoitteita.

Koulukodissa

Kävin yhdeksännen luokan peruskoulussa koulukodissa Mäntyharjulla, koska minulla oli koulupelkoa ja minua kiusattiin Pirkkalassa yläasteella. Kuttulan koululukodin koulussa sain nopeasti lempinimen Proffa, koska pärjäsin koulussa hyvin ja olin matematiikan kokeissa lähes virheetön. Olin 9 kuukautta koulukodissa vuosina 1993-1994 ja keskiarvoni päättötodistuksessa oli vähän päälle kahdeksan ja ainoa kymppi oli matematiikka. Koulukodissa saatoin ajatella ensimmäisen kerran, että minustahan voisi tulla jopa akateeminen henkilö, koska olin hyvä koulussa, vaikka minulta jäi kahdeksannen luokan kevätlukukausi kokonaan käymättä. Sain vuonna 1994 opiskelupaikan jälkijunassa Pirkkalan yhteislukiosta, mutta vanhan kouluympäristön vuoksi en kyennyt käymään lukiota kuin syyslukukauden. Lopulta kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1998 Tammerkosken lukion aikuislinjalta Tampereelta ja asuin silloin äitini kanssa Pirkkalassa eli koulumatkani oli noin 10 km.

Ylioppilaaksi ja työelämän alku

Tykkäsin tehdä kaikenlaista puuhailua kotimökillämme Pirkkalassa, jonne oli 1990-luvulla alle kilometrin matka äitini rivitaloasunnolta. Kotimökkini naapurikin sanoi minua talkkariksi, kun ajoin ruohot ja käänsin maata jne. Suurin yksittäinen ponnistus kotimökillä oli yhdessä veljieni kanssa vuoden 1997 kesällä kunnostettu vanha sauna, joka itse asiassa purettiin nyt aikansa palvelleena kuluvan vuoden toukokuussa. Sain myös ensimmäisen oikean kesätyöpaikan Aamulehden varhaisjakelusta vuoden 1997 kesällä. Jakopiirini ensimmäiset talot olivat juuri ne talot joiden asukas itsekin olin eli se oli mukava kesällä jakaa lehtiä aamuöisin polkupyörällä, kun alue oli kaikin puolin tuttu ja turvallinen. Huomasin Pirkkalainen lehdessä työpaikkailmoituksen vuoden 1997 syksyllä, että Galvanoimis Oy kuumasinkityslaitos hakee töihin opiskelijoita ja nuoria osa-aikaisiin keikkatöihin. Innostuin ja tiedustelin työpaikkaa ja pääsin haastatteluun. Minulla oli 2 viikon työharjoittelu kuumasinkityslinjalla jonka jälkeen tein keikkatöitä jopa ylioppilaskirjoitusten lukulomalla vuoden 1998 kevät-talvella. Muistan että tehtaalle tuli silloin kolme nuorta kaveria töihin ja yksi lähti heti pois ja toinenkin luovutti koeajalla, mutta minä tykkäsin olla mukana työporukassa, joka teki hyvin konkreettisia töitä. Ylioppilaskirjoitusten aikaan mietin jatko-opiskelupaikkaa ja aiemmin syntynyt ajatus insinööriopinnoista vahvistui merkittävästi, kun olin saanut työpaikan tehtaasta. Hain Tampereen teknilliseen korkeakouluun (nyk. TTY) opiskelemaan konetekniikkaa ja yllätyin, kun pääsin kouluun sisälle. Pääsykoesuoritukseni ei nimittäin ollut kummoinen eikä minun ylioppilaskirjoitusurakka kuusi ainetta mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Kirjoitin kuitenkin C:n paperit.

Vaikeudet liittyen jatko-opintoihin

Suurimmat esteet sopeutumiselle akateemisten opintojen pariin olivat nähdäkseni taloudellinen epävarmuus, motivaation puute ja ehkä oleellisin asia on se, että en ole kokenut olevani ikinä mikään opiskelijatyyppi ja se johtuu paljon myös kasvatuksestani. Saatoin mennä lukiossakin tunnille, vaikka en ollut useinkaan tehnyt edes läksyjä. Vaikeampi sairastuminen depressioon minulla alkoi vuonna 2002, kun opinnot eivät tuntuneet sujuvan TTKK:lla ja siksi ajattelin, että parempi vaihtaa opiskelupaikkaa Tampereen ammattikorkeakouluun. Sain TTKK:lla kasaan 2,5 vuoden aikana 37 opintoviikkoa. Sain vuonna 2002 TAMK:sta paperitekniikan opiskelupaikan, mutta olin jostain syystä niin poissa tolaltani ja masentunut, ettei opinnoista tullut mitään. Hakeuduin juuri silloin vuoden 2002 syksyllä ensimmäisen kerran aikuisiällä mielenterveyteni takia opiskelijaterveydenhuoltoon. Sain Cipramil reseptin ja kävin terveydenhoitajalle juttelemassa. Virkistyin taas ja jätin mielialalääkkeen pois. Aloin hakea taas uutta opiskelupaikkaa ja lopulta päädyin aloittamaan työvoimapoliittisen raskas-koneasentaja koulutuksen Nurmijärvellä Työtehoseuran koulutuslaitoksessa. Oireiluni kuitenkin alkoi pahentua elokuussa 2003 ja jouduin jättämään kurssin kesken. Sitten olin vuoden 2004 helmikuussa ensimmäisen kerran psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla psykoottisen masennustilani vuoksi. Diagnoosini muuttui vuoden 2005 alussa paranoidiseksi skitsofreniaksi ilmeisesti sen takia, koska oirekuvani ei vaikuttanut helpottavan.

Sairastumisen jälkeen kuntoutujaksi!

Minulla oli kaksi hirveää vuotta 2004 ja 2005, mutta vuonna 2006 aloin hieman virkistyä, kun aloin kirjoittaa enemmän omasta elämästäni nimimerkin takaa julkisesti vertaistukisivustolla (tukiasema-net). Sain myös uusia sosiaalisia suhteita ja luottamukseni lähiomaisiin alkoi palautua. Vuoden 2007 heinäkuussa tapasin tulevan vaimoni ensimmäisen kerran ja innostuin raitistumaan elokuussa 2007. Olin jo vuonna 2008 työkokeilussa vanhassa työpaikassa kolmivuorotyössä ja totesin itsekin sen jälkeen, että ei minusta ollut enää vanhoihin työtehtäviin. Jouduin itse asiassa keskeyttämään itse työkokeiluni, koska vointini meni hieman huonoksi ja minulla oli myös elämääni liittyneitä epävarmuustekijöitä työn lisäksi talousmurheet ja orastavan parisuhteen tulkinnallinen vaikea tilanne. Lähdin työkokeiluun, kun keskeytin OTE-kurssin Tampereella, koska pidin kyseistä kurssia turhamaisena ajoittaisista hyvistä tuokioista huolimatta. Olin noin 8 vuotta täysin raitis aina vuoteen 2015 saakka, jota ennen tuli avioero. Vaimoltani olisin ehkä odottanut hieman enemmän kannustusta työluontoisia tehtäviä kohtaan, vaikka mielenterveysasioihin liittyvän stigman eli häpeäleiman vuoksi ymmärrän ex-vaimoni kriittisen suhtautumisen hyvin. Olen toiminut kokemusasiantuntija-luennoitsijana ja Suomen skitsofreniayhdistyksen aktiivina tällä vuosikymmenellä, mutta nyt tällä hetkellä en ole enää missään erityisissä toiminnoissa mukana, vaikka harrastan edelleen paljon julkista kirjoittamista. Blogi-kirjoittaminen ja muu julkaisutoiminta sosiaalisessa mediassa tuntuu olevan minulle enemmän henkireikä ja myönteisten kokemusten antaja kuin rasittava ja stressiä lisäävänä tekijänä.

Lopuksi

En koe mielenterveyskuntoutujana, että minua otetaan riittävän vakavasti hoitotahon toimesta. Tunnen olevani alistettu ja olen ollut alistettu jo ennen vaikeampaa sairastumistani, vaikka olen pärjännyt ikäluokkani mukana ihan hyvin, josta osoituksena muun muassa aliupseerikoulutus varusmiespalveluksessa saapumiserässä 2/98. Ja sitten kun ajatelen. että olen saanut kuitenkin hyvän tuloksen WAIS-testauksessa psykoosissa ja se lukee epikriisissäkin. Ihmettelen suuresti sitä, että miksi potentiaalini yhteiskunnan mahdollisimman täysipainoisen kansalaisena halutaan kieltää, eikä minulle haluta antaa mitään mahdollisuuksia taloudellisesti parempaan elämään kahden pikkupojan (Kimi 7 v ja Atte 6 v) isänä. En koe että hoidossa olevani psykoottisena oireillut sairaus rajoittaa elämääni juuri millään lailla tällä hetkellä, vaikka onhan minulla ollut tosi kurjiakin vuosia elämässäni. Olen yrittänyt kääntää kovat koettelemukseni voimavaraksi tulevaisuuttani varten ja se on joskus vaikeaa, mutta silti koen että psykoottinen sairaus on minulle ennemmin elämän antama lahja kuin kirous!

Kesäisin terveisin Kimmo Hoikkala

Aiheeseen liittyvä julkaisuni: omaelämäkerta / tarina kuntoutumisesta Kuntoutujan tie (2010), joka on kirjoitettu salanimellä Jussi "hermit" Nieminen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset