KimmoHoikkala Kultturelli ihminen?

Tunne-elämän häiriöisyyteni perusta ja itsarijuttua!

Eivät kaikki lapset suhtaudu vanhempiensa kuolemaan samalla lailla.

Oman isäni kuolema oli 11-vuotiaana hyvin erikoinen tunnekokemus minulle. Tunsin sekä syyllisyyttä että häpeää ja sitten eräs sukulaismies Ruovedeltä esitti minulle surunvalittelut ja mielessäni kävi, että isäni oli kuitenkin arvostettu mies, vaikka tietyt seikat eivät tätä asetelmaa puoltaneetkaan.

Vitosluokalla itkin todella vuolaasti, kun opettaja Kari sanoi kaikkien kuullen isäni kuolleen. Se tuntui minusta julkiselta tappiolta silloin ja saattaa olla jotkut herkemmät luokkakaverit siltä ajalta muistavat minun itkuisen kohtauksen. Toki minulla oli myös ikävä isääni, eikä sitä voi kukaan kiistää.

Muistan itsekin, kun kotimökkini naapurin tyttö itki sydäntäsärkevästi kerran alta kouluikäisenä, kun itse olin ehkä 10 vanha ja jotain muutakin muistan nuoruudestani, mutta jätetään jotain takataskuun.
Itsesyytösten ketjun alku, joo. Sittemmin nuoruudessani syytin itseäni lisää ja pamahti ihan psykoosiin saakka vuonna 2003.

Lopuksi vielä tunne-elämän häiriintymisestäni.

Saattaa olla, että minua syyllistettiin liikaa lapsena lähinnä äitini toimesta ja se on ihan realismia. Kerran sain tukkapöllyn pikkuveljenä, vaikka veli oli mua kiusannut. Äidilläni oli tietenkin vaikea lähtökohta elämään, mutta se ei ole voinut olla oikein, että saa lapsen tuntemaan niin rankkoja itsesyytöksiä joiden perusteella haluaa kuolla tai olla syntymätön. Näin se asia on ja olin oikeasti vuosikausia itsetuhoajatuksissa, joita ei ole esiintynyt vuoden 2005 jälkeen omasta mielestäni.

Ja tässä ihan lopuksi vielä yksi viisaus itsetuhoajatteluun liittyen:

Hetkellisen itsetuhoajatuksen ja itsetuhoajattelun ero on mun mielestä ihan oleellinen asia mielenterveyttä ajatellessa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset